P-kausi on ensi viikon jälkeen ohi. Melkosen nopeeta hujahti. Ensi viikon oon kokonaan lomilla, ja sitten lähden suoraan Lahteen komennukselle kolmeksi viikoksi. Sitten takas hokitsuun kuukauden päästä.
Meidän komppaniasta on keskeyttänyt palveluksen n.30 miestä. Naisista kaksi. Ihan vinkkinä vaan niille naisille, jotka aikovat armeijaan hakea. Miettikää tarkkaan mitä haluatte. Jos ette pärjää intin päivärahoilla sitä vuotta, vaan on kiire töihin, älkää lähtekö. Jos teillä on vauvakuume, älkää lähtekö. Jos ette kestä vittuilua, fyysistä rasitusta, nallekarkkien epätasajakoa, kriittistä palautetta, esiintymistä jne. jne., älkää lähtekö. Mikään ei ole niin karmeaa katsottavaa, kuin gonahtanut ja palvelukseen vittuuntunut naisvarusmies. Puhumattakaan siitä, että tämä olisi vielä johtaja. Älkää keksikö kesken palveluksen, että olispa sittenkin kivaa alkaa perustamaan perhettä just nyt, muuttaa poikaystävän kanssa yhteen ja aloittaa työt siinä ammatissa, mihin itsensä on opiskellut. Älkää movettako. Sen ymmärrä juuri ja juuri jos jätkiltä ei motivaatiota löydy, mutta naisillä sitä ongelmaa ei saa olla. Miettikää nämä asiat jo ennen inttiä, niin säästätte itseänne, kouluttajianne ja muita varusmiestovereitanne. Ja todellakin. Harrastakaa liikuntaa ennen armeijaa, ja paljon. Mikään ei vituta varusmiehiä niin paljon kuin akka, jota aina joudutaan odottamaan, ja jonka tavaroita kannetaan joka ikisellä marssilla. Joillekin naisille tuntuu olevan sekin ylivoimainen vaatimus, että kantaisivat oman taisteluvarustuksensa. Jos sitä ei pysty kantamaan yhtä tuntia, niin miten se onnistuu mahdollisen sodan aikana, monta kuukautta, nälässä, kylmässä, taistelustressin alla vihollisen tulen alla ryynätessä?
No juu. Muuta tekstiä ei nyt sitten tullutkaan. Ehkä paremmalla ajalla sitten.
]]>Nyt on kaikki RUK:n metsäaamut takanapäin. Pahkajärven leiri oli kyllä aika suklaata :D Päästiin ihan oikean CV90 rynnäkköpanssarivaunun kyytiin. Oli se niin mukava kuunnella sitä v8:n pörinää ja tuntea ne kaikki 652 hevosvoimaa persuksen alla :P Hyökkäykseen ja puolustukseen saatiin oikeaa epäreilua tulta kranaatinheitinkomppanialta ja siellä ammuttiin kesseillä, apilaksilla, raskailla singoilla (aika hyvin jytisee), ilmatorjuntakonekiväärillä ja rynnäkköpanssarivaunulla. Oli aika nannaa kateltavaa kun murkulaa ropisee kenttään niin että tanner tärisee. Oli taistelut sen tuntuisia, että nyt on oikee tappamisen meininki!
Mut nyt on aamut Haminassa vähissä. Ja tippaakaan ei harmita. On jo ikävä Kajaaniin. Jospa siellä tämä minun sairastelukin vähän helpottuisi. Olen tässä 12 viikkoa köhinyt ja räkinyt, ollut osastollakin kolme kertaa. Sain astmalääkityksen, koska luultavasti minulle on kehittynyt infektioastma. Kävin tänään ihan siviililääkärilläkin, jolta sain suuren kasan lääkkeitä. En enää oikeasti jaksa sairastaa. Haluan salille ja lenkille! Sairastelu on vaikuttanut fyysiseen kuntoon, mutta eniten se syö henkisesti. Varsinkin silloin, kun rankkaan harjoitukseen on lähdettävä, vaikka on kuumetta, ja poissa ei voi olla. Näin kävi esimerkiksi johtamisharjoituksen suhteen.
Eilen jo pakkailtiin tavaroita, koska ensi viikolla alkaa kamojen luovutus. Kurssiverkkareita ei olla vielä saatu, toivottavasti ennen Kajaaniin lähtöä saadaan. Torstai iltana lähtee bussi kohti Kainuun prikaatia, ja johtajakausi alkaa. Odotan innolla. Olen jo monesti soitellut alikessuille, että mites ne mortit siellä pärjäilee. Hemmetti, jos joudutaan hiihtämään Kajaanissa. Haminassa ei ole edes ollut lunta kun parina päivänä.
Puolet aamuista intissä on takanapäin, juna on kääntynyt jo kotia kohti. Kieltämättä pieni haikeus on hiipinyt mieleen; kohta tämä loppuu, kohta mekin kotiudutaan. Mitäs sitten? Onko elämää intin jälkeen? Kuka kertoo aamulla monelta syödään ja mitä vaatetta puetaan päälle? :D Kotiutuminen tulee ainakin minulle olemaan aikamoinen shokki. Mutta onhan se tietysti mukavaa, kun saa joka aamu herätä sen rakkaan oman kihlattunsa vierestä. Älkää inttiin menevät naiset ikinä rakastuko, se tuottaa pelkkiä ongelmia. Mulla ainakin on elämässä hemmetinmoisia muutoksia edessä heinäkuussa; luultavasti muutto ihan uuteen kaupunkiin, uuteen työpaikkaan, ja tulen jakamaan kotini minulle rakkaimman ihmisen kanssa. Juupajuu, rakkaus pehmentää mielen ja pään, nyt loppui lässytys ja lähden syömään äiskän tekemiä lihapullia.
Aaamuja morteille <3
]]>
Nyt ollaan kassulla suunniteltu toisillemme pidettäviä koulutuksia. Minä saan pitää koulutuksen aiheesta palauttava harjoitus ja itsehieronta. Ja varalla olen kolmeen muuhun harjoitukseen; iskut ja torjunnat rynnäkkökiväärillä, palauttava harjoitus ja passiiviset venyttelyt ja sulkeisjärjestysharjoitus (muodonmuutokset liikkeessä). Loppuosa RUK:sta keskittyy siis kouluttajataitoon, ei niinkään johtamiseen. Johtamissuorituksia mulla on mukavat 76h, maksimissaan niistä arvostellaan 60h. Meille annettiin väliarvostelutkin jo, ihan hyvällä mallilla oon kurssimenestyksessä. Kunhan vaan vetää johtamisharjoituksen hyvin, niin sitten on kaikki ok. Pääsin muuten oppilasjohtajanakin olemaan viikon verran. Aika paska nakki. Viikko meni ihan hyvin, mutta kyllä se aika paljon hermoja kiristi, kun jotkut jätkät kusee pakkiin tahallaan, eivätkä halua edes yrittää olla ajoissa.
On kyllä jännää, että jo nelisen viikon päästä lähtee kokelasbussi kohti Kajaania. Vastahan sitä itse astuttiin palvelukseen alokkaina. AUK:ssa olleet ovat jo ylentyneet alikersanteiksi ja kohta meidän entiset alikit kotiutuu. Ei voi muuta kun ihmetellä, miten aika on intissä mennyt näin nopeasti. Toisaalta ei kyllä haittaa yhtään. Ollaan poikien laskettu tj:tä ties vaikka mistä, pakkiruokailuista, kipinävuoroista ja päivystyksistä.
Meillä on leirien lisäksi ollut muutakin kivaa, omaistenpäivä ja Kannaksen matka. Ja tutustuminen Mpkk:hon. Oli kyllä mahtava paikka :) Olisi meillä ollut itsenäisyyspäivän paraatikin. Mutta siihen naisille ei annettu lupaa osallistua, koska "joukon pitää olla yhtenäisen näköinen". Jätämpä tämän asian sen kummempia kommentoimatta, muuten tulee rumaa tekstiä. Innolla tässä odotellaan vaan kurssijuhlaa. Meinasin hajota siihen m83:n merkin ompeluun, mutta sainhan tuon jotenkin torsittua kiinni.
Ainoa asia mikä nyt ketuttaa yli kaiken; oon joka ikisen leirin jälkeen ollut viikon verran hirveessä flunssassa. Koulutuksista ei pysty olemaan poissa, joten aina pitää puolikuntoisena painaa mukana. Salillakaan en ole kerennyt käymään, ja sitten kun aikaa olisi ollut niin ei voi mennä, kun ei ole terve. Fyysinen kunto on siis hieman tästä johtuen laskenut.
Mitä olen viime aikoina oppinut intissä:
Ei ole kivaa tippua reisiään myöten jäiseen jokeen kesken hyökkäyksen, kahden telamiinan kantaminen hyökkäyksessä hidastaa menoa "hieman", se vesi oikeesti voi jäätyä kenttäpulloon, käy kusella aina kun voit, käy paskalla aina kun voit, pidä varahuopavuoria tetsarissa, leirillä et pärjää ilman Elovena -keksejä, erityisruokavalioita ei tunneta leireillä - ole siis nälässä.
Syökää ja lihokaa paljon jouluna, minulla ei muuta. Kiitän lepo.
]]>
Ens viikolla alkaakin jo yhteistoimintaharjoitukset. Spadet tekee meille ruuat ja tehdään aika paljon yhteistyötä tulenjohdon kanssa.
Meillä on kyllä hemmetin hyvä ryhmähenki. Meidän tuvan jätkät on ihan mahtavia :D Joissakin pojilla (ei siis meidän ryhmässä) on kyllä havaittavissa vähän sellasta asennetta, että naisista ei hirveesti intissä tykätä. Ja sitten liikkuu näitä tornareita, että naisilla on marsseilla muka kevennetty varustus. Dääm, minä en oo kyllä semmosta huomannu. Pitäähän meidän sodassakin kantaa ihan samat varusteet mitä muillakin sotilailla. Pääasia, että kouluttajat ovat kumminkin asiallisia meitä kohtaan, ja kohtelevat samalla tavalla kun poikiakin. Minä en ainakaan halua mitään erityiskohtelua missään asiassa.
Pakko kirjottaa tähän loppuun meidän kouluttajan sanoja: "Esimerkiksi vähän matkaa poteron eteen voidaan asentaa miinoite. Sitten kun ukko kävelee lähelle, vetäistään narusta ja nautitaan kesästä."
]]>Seuraavaksi ollaan taas kaksi viikkoa kiinni, leirillä siitä ollaan kolme yötä puolustuksen merkeissä. Nyt en ehdi kovin pitkää tarinaa kirjoittelemaan, mutta tämä olikin vain ilmoitus, että elossa ollaan. En ole kokenut vielä, muuta kuin yhden hajoamisen, ja sekin tapahtui osastolla kun lääkäri ei päästänyt minua hyökkäys- ja linnoitusharjoitukseen. Intti on parasta mitä elämällä on mulle tarjota. Kiitos ja nam. Upseerioppilas Miettinen lopettaa tältä erää tämän lässytyksen ja lähtee viemään ukille isänpäivälahjaa.
]]>